ALIUPSEERITUVASTA KALLIOSAAREN KASINOLLE

Kurssimme päätyttyä saan muuttaa asumaan koulun aliupseeritupaan. Mieliala on siellä reipas ja valoisa. On Pohjanmaan suoraselkäisiä poikia ja lupsakan veikeitä savolaisia, mutta myös tarinaa iskeviä ja iloluontoisia karjalaisia.

Pidän huonetovereistani, sillä heidän kielenkäyttönsäkin on esimerkiksi kelpaavaa. Joku heistä on toiminut aatteen miehenä suojeluskunnassa tai nuorisoseurassa, toinen urheiluseurassa. Jollakin on harrasteena musiikki, jollakin piirustus, hienojen naiskasvojen muotoilu silmämme iloksi. Ranuan poika on hiljainen laestadiolainen. Oulun poika alikersantti Nykänen on tupamme vahvin ja kaataa armotta kaikki pöydänääressä käden väännössä. Mutta joukossamme on myös hiljaisia kirjallisuuden harrastajia ja opiskelijoita.

Mauno Maunola, pyöreäkasvoinen ja silosorminen helsinkiläispoika pujahtaa aina ovesta sisälle valoisin ilmein ja ottaa kohta pöydällä olevasta kotelosta viulunsa ja ryhtyy soittamaan. Hänen musiikissaan on samanlaista keveyttä kuin hänen askeleissaan. Seuraan hänen sormiensa vaivatonta liikkumista asteikkolaudalla ja melkein kadehdin miten kevyesti hän voi juoksuttaa jousta kielillä. Hän on toiminut Helsingissä jo ammattimuusikkona.

Viulut koteloissaan aliupseerituvan pöydällä, jonka ääressä Mauno Maunula (selin) kirjoittaa kirjettä. Pekka Suhonen yläpetillä soittaa mandoliinia, vieressä Junkkila lukee kirjaa, päivystävä alikersantti istuu. Äärimmäisenä vas. hiihtäjät Gustafsson ja Tenkanen keskustelevat, alikers. Kangas katsoo kohti valokuvaa, samoin alapetillä Nyyssönen ja kirjuri Suhonen, Kantola, Kaasalainen ja koulun lähetti.

Mutta jos missä niin täällä herää jälleen henkiin sotapojan romantiikka, niin sisällä kasarmissa kuin Käkisalmen puistoisilla kaduilla. Oman osansa antaa siihen aina reipasotteinen ja yllättävä luutnantti Viiri. Hän tulee eräänä päivänä tupaamme ja tuo saksankielisen marssin sanat ja pyytää kääntämään ne suomeksi.

Viikon kahden kuluttua Käkisalmen kaupungin asukkaat höristävät korviaan, pysähtyvät seisomaan kaduilla ja pihoilla, toiset avaavat ikkunansa ja kuuntelevat, kun sotilaat marssivat ja laulavat ennen kuulematonta marssia:

Sotapojat marssii, katukivet kilkkaa,
neitoset ne akkunoista nenäliinaa vilkkaa:
- No vasen, no vasen, no vasen!

Laulun sävel on hengeltään reipas ja kevyt. Se kohottaa sekä laulajien että kuulijoitten mielen kesän kirkkaalle taivaalle. Se on kuin lauluni hänelle, sillä hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta ja läheni kahdeksaatoista.

Tähän marssiin ja laulun riemuun liittyi silti kasarmilla monet kaihoisat illat, syövyttävä ikävä ja armoton taistelu sisimmässämme. Kenellä kotiseudun ikävä, kenen tyttö Pohjanmaan perillä. Minäkin liityin tuskan. kaihon ja kaipauksen vankeihin.

Aliupseerikoulun opetusaliupseereina meillä on iltaisin aikaa ja vapaata. Pääsemme usein kaupungille ja iltalomalle, mutta emme varuskuntarajan ulkopuolelle, jossa hän asuu. Sinne en saa lomaa kuin korkeintaan kerran kuukaudessa.

Näin alkaa minulle jo tuo Viipurin Sorvalissa tutuksi tullut iltojen ikävä. Monen nuoren ja sotapojan tappavin tauti.

*

On lauantai, kaikki työt on tehty ja käyty saunassa. Ilta-aurinko katsoo lämpimästi Vuoksen takaa sisälle huoneemme ikkunoista. Viulut, banjot ja mandoliinit ovat tupamme pitkän pöydän toisessa päässä, nekin tomusta puhtaaksi pyyhittyinä. Mutta niitä ei nyt oteta käsiin. Liikutaan hiukan levottomina pyhäasussa tai parhaillaan niihin pukeutumassa.

Joku on saanut kotipuoleensa sunnuntailoman. Toisella on taskussaan mieltä ilostava iltaloma. Tukkakin on meillä kasvanut jo tyydyttävän pitkäksi, toisilla laineikas, toisilla suora, siististi ylös tai vinosti jakaukselle kammattu.

Lyhytvartisia, harmonikan palkeita muistuttavia jatsareita kiillotellaan ja kokeillaan.

Hiljainen, melkein sanaton levottomuus tarttuu miehestä mieheen. Ne joilla ei ole iltalomaa, yrittävät venyillä vuoteissaan, lukea tai kirjoittaa kirjeitä.

Huoneemme ikkuna on auki Vuokselle, josta kantautuu kivenheiton päästä Kalliosaaren historialliselta kasinolta saksofonin huumaava kutsu. Se kuuluu liian selvästi tuosta rautatiesillan takaa ja vie minutkin ikkunaan kuullakseni sen vieläkin selvemmin. Erotan orkesterin soitosta kesän kuulaudessa viulun itkun, harmonikan surunvoittoisen valituksen, rumpujen kumun, klarinetin liverryksen ja huilun pehmeän vihellyksen: »... kun et tule jo, kun et tule jo!»

Kansaa kulkee ohi silmiemme kasinolle virtanaan. Lehtevien puiden kätkössä ja aivan rantamalla oleva kasino täyttyy tanssin pyörteisiin antautuneista siviileistä ja sotilaista. Mutta minä en rohkene mennä sinne. Olen käynyt siellä kerran ja hädin tuskin pelastanut nahkani.

*

Turvaudun tänäkin iltana piikkareihini kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Pukeudun tummiin urheiluhousuihin ja valkoiseen paitaan. Juoksen avojaloin aliupseerikoulun pitkät kiviraput alas ja istahdan ulkoportaalle. Laitan piikkarit jalkaani ja pyrähdän juoksuun. Juoksen ripeästi rakennuksen toisesta päästä ylös nurmettuneelle vallille. Vedän keuhkoihini kesäillan lauhkeaa, Vuoksen virtojen tuomaa raikasta ilmaa. Juoksen pitkin vallin harjannetta, pudottaudun sieltä alas valkotuohiseen koivikkoon. Juoksen polkua pitkin vilisevää Vuoksen vartta ohi toisen ja ensimmäisen komppanian ja matalan päävartiorakennuksen ja siitä tasaista hiekkatietä juhlallisen hiljaiseksi käynyttä koivukujaa urheilukentälle.

Hiljennyn sinne saavuttuani kävelemään. Sisimpääni kalvanut riivaajan hengen tapainen on poissa.

Vaikka päivä on jo laskemassa, tapaan kentältä toisiakin asevelvollisia. Jotkut harjoittelevat kentän itäreunalla pikajuoksua, kyyristyvät kuoppiin, ponnahtavat juoksuun, verryttelevät ja suorittavat saman yhä uudelleen ja uudelleen.

Toiset häärivät kuularenkaassa ja ihmettelevät, kun urheilu-upseeri Viiri on työntänyt lähes neljätoista metriä rautapalloa, joka useimmalta lentää vain vajaat kaksitoista.

Kentän perällä, jonka takana häämöttävät hevostallit, harjoittelee kolme asevelvollista korkeushyppyä risaisiksi käyneillä puutelineillä.

He ovat nähtävästi urheilukentällä samalla asialla kuin minäkin, paossa ikäväänsä. Ovat ottaneet päämäärän ja tavoitteen, jonne ei pääse kieltäytymättä ja vailla ponnistusta. (Martti Tenkanen: Kirjeeni Sinulle (1969), s. 150-155).

Jatkoa kirjailijan kokemuksista Käkisalmessa v. 1932-33 sivuilla 157-161.