ALIUPSEERITUVASTA KALLIOSAAREN KASINOLLE
Kurssimme päätyttyä saan muuttaa asumaan koulun aliupseeritupaan. Mieliala on siellä reipas ja valoisa. On Pohjanmaan suoraselkäisiä poikia ja lupsakan veikeitä savolaisia, mutta myös tarinaa iskeviä ja iloluontoisia karjalaisia.
Pidän huonetovereistani, sillä heidän kielenkäyttönsäkin
on esimerkiksi kelpaavaa. Joku heistä on toiminut aatteen
miehenä suojeluskunnassa tai nuorisoseurassa, toinen
urheiluseurassa. Jollakin on harrasteena musiikki, jollakin
piirustus, hienojen naiskasvojen muotoilu silmämme iloksi.
Ranuan poika on hiljainen laestadiolainen. Oulun poika
alikersantti Nykänen on tupamme vahvin ja kaataa armotta
kaikki pöydänääressä käden väännössä. Mutta joukossamme
on myös hiljaisia kirjallisuuden harrastajia ja opiskelijoita.
Mauno Maunola, pyöreäkasvoinen ja silosorminen
helsinkiläispoika pujahtaa aina ovesta sisälle valoisin ilmein
ja ottaa kohta pöydällä olevasta kotelosta viulunsa ja ryhtyy
soittamaan. Hänen musiikissaan on samanlaista keveyttä kuin
hänen askeleissaan. Seuraan hänen sormiensa vaivatonta
liikkumista asteikkolaudalla ja melkein kadehdin miten kevyesti
hän voi juoksuttaa jousta kielillä. Hän on toiminut
Helsingissä jo ammattimuusikkona.
Viulut
koteloissaan aliupseerituvan pöydällä, jonka ääressä Mauno
Maunula (selin) kirjoittaa kirjettä. Pekka Suhonen yläpetillä
soittaa mandoliinia, vieressä Junkkila lukee kirjaa,
päivystävä alikersantti istuu. Äärimmäisenä vas.
hiihtäjät Gustafsson ja Tenkanen keskustelevat, alikers. Kangas
katsoo kohti valokuvaa, samoin alapetillä Nyyssönen ja kirjuri
Suhonen, Kantola, Kaasalainen ja koulun lähetti.
Mutta jos missä niin täällä herää jälleen henkiin
sotapojan romantiikka, niin sisällä kasarmissa kuin Käkisalmen
puistoisilla kaduilla. Oman osansa antaa siihen aina
reipasotteinen ja yllättävä luutnantti Viiri. Hän
tulee eräänä päivänä tupaamme ja tuo saksankielisen marssin
sanat ja pyytää kääntämään ne suomeksi.
Viikon kahden kuluttua Käkisalmen kaupungin asukkaat
höristävät korviaan, pysähtyvät seisomaan kaduilla ja
pihoilla, toiset avaavat ikkunansa ja kuuntelevat, kun sotilaat
marssivat ja laulavat ennen kuulematonta marssia:
Sotapojat marssii, katukivet kilkkaa,
neitoset ne akkunoista nenäliinaa vilkkaa:
- No vasen, no vasen, no vasen!
Laulun sävel on hengeltään reipas ja kevyt. Se kohottaa sekä
laulajien että kuulijoitten mielen kesän kirkkaalle taivaalle.
Se on kuin lauluni hänelle, sillä hän oli täyttänyt
seitsemäntoista vuotta ja läheni kahdeksaatoista.
Tähän marssiin ja laulun riemuun liittyi silti kasarmilla monet
kaihoisat illat, syövyttävä ikävä ja armoton taistelu
sisimmässämme. Kenellä kotiseudun ikävä, kenen tyttö
Pohjanmaan perillä. Minäkin liityin tuskan. kaihon ja
kaipauksen vankeihin.
Aliupseerikoulun opetusaliupseereina meillä on iltaisin aikaa ja
vapaata. Pääsemme usein kaupungille ja iltalomalle, mutta emme
varuskuntarajan ulkopuolelle, jossa hän asuu. Sinne en saa lomaa
kuin korkeintaan kerran kuukaudessa.
Näin alkaa minulle jo tuo Viipurin Sorvalissa
tutuksi tullut iltojen ikävä. Monen nuoren ja sotapojan
tappavin tauti.
*
On lauantai, kaikki työt on tehty ja käyty saunassa. Ilta-aurinko katsoo lämpimästi Vuoksen takaa sisälle huoneemme ikkunoista. Viulut, banjot ja mandoliinit ovat tupamme pitkän pöydän toisessa päässä, nekin tomusta puhtaaksi pyyhittyinä. Mutta niitä ei nyt oteta käsiin. Liikutaan hiukan levottomina pyhäasussa tai parhaillaan niihin pukeutumassa.
Joku on saanut kotipuoleensa sunnuntailoman. Toisella on taskussaan mieltä ilostava iltaloma. Tukkakin on meillä kasvanut jo tyydyttävän pitkäksi, toisilla laineikas, toisilla suora, siististi ylös tai vinosti jakaukselle kammattu.
Lyhytvartisia, harmonikan palkeita muistuttavia jatsareita
kiillotellaan ja kokeillaan.
Hiljainen, melkein sanaton levottomuus tarttuu miehestä mieheen.
Ne joilla ei ole iltalomaa, yrittävät venyillä vuoteissaan,
lukea tai kirjoittaa kirjeitä.
Huoneemme ikkuna on auki Vuokselle, josta kantautuu kivenheiton
päästä Kalliosaaren historialliselta kasinolta saksofonin
huumaava kutsu. Se kuuluu liian selvästi tuosta rautatiesillan
takaa ja vie minutkin ikkunaan kuullakseni sen vieläkin
selvemmin. Erotan orkesterin soitosta kesän kuulaudessa viulun
itkun, harmonikan surunvoittoisen valituksen, rumpujen kumun,
klarinetin liverryksen ja huilun pehmeän vihellyksen: »... kun
et tule jo, kun et tule jo!»
Kansaa kulkee ohi silmiemme kasinolle virtanaan. Lehtevien
puiden kätkössä ja aivan rantamalla oleva kasino täyttyy
tanssin pyörteisiin antautuneista siviileistä ja sotilaista.
Mutta minä en rohkene mennä sinne. Olen käynyt siellä kerran
ja hädin tuskin pelastanut nahkani.
*
Turvaudun tänäkin iltana piikkareihini kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Pukeudun tummiin urheiluhousuihin ja valkoiseen paitaan. Juoksen avojaloin aliupseerikoulun pitkät kiviraput alas ja istahdan ulkoportaalle. Laitan piikkarit jalkaani ja pyrähdän juoksuun. Juoksen ripeästi rakennuksen toisesta päästä ylös nurmettuneelle vallille. Vedän keuhkoihini kesäillan lauhkeaa, Vuoksen virtojen tuomaa raikasta ilmaa. Juoksen pitkin vallin harjannetta, pudottaudun sieltä alas valkotuohiseen koivikkoon. Juoksen polkua pitkin vilisevää Vuoksen vartta ohi toisen ja ensimmäisen komppanian ja matalan päävartiorakennuksen ja siitä tasaista hiekkatietä juhlallisen hiljaiseksi käynyttä koivukujaa urheilukentälle.
Hiljennyn sinne saavuttuani kävelemään. Sisimpääni kalvanut riivaajan hengen tapainen on poissa.
Vaikka päivä on jo laskemassa, tapaan kentältä toisiakin asevelvollisia. Jotkut harjoittelevat kentän itäreunalla pikajuoksua, kyyristyvät kuoppiin, ponnahtavat juoksuun, verryttelevät ja suorittavat saman yhä uudelleen ja uudelleen.
Toiset häärivät kuularenkaassa ja ihmettelevät, kun urheilu-upseeri Viiri on työntänyt lähes neljätoista metriä rautapalloa, joka useimmalta lentää vain vajaat kaksitoista.
Kentän perällä, jonka takana häämöttävät hevostallit, harjoittelee kolme asevelvollista korkeushyppyä risaisiksi käyneillä puutelineillä.
He ovat nähtävästi urheilukentällä samalla asialla kuin minäkin, paossa ikäväänsä. Ovat ottaneet päämäärän ja tavoitteen, jonne ei pääse kieltäytymättä ja vailla ponnistusta. (Martti Tenkanen: Kirjeeni Sinulle (1969), s. 150-155).
Jatkoa kirjailijan kokemuksista Käkisalmessa v. 1932-33 sivuilla 157-161.