DALLAPÉ JA PANKKINEITI
Näin vierii Käkisalmessa monta iltaa ja viikkoa. Mutta ei aina yhtä onnistuneesti. Pikkuserkkuni Ensio Pärssinen on tullut käymään kaupunkiin tätinsä Anna-Maria Lappalaisen luokse, joka toimi ompelijana. Ensio tulee pyytämään minua kanssaan kaupungin torin laidassa olevalle Palokuntatalolle ja kertoo siellä olevan nyt harvinaiset kemut. Itse Dallapén valtava, monimiehinen orkesteri on kutsuttu Helsingistä soittamaan. Koko Käkisalmi ja lähipitäjien nuoret ovat liikkeellä!
Olen nähnyt Dallapé-orkesterin seiniin ja pylväisiin kiinnitetyistä mainoksista. Itsekin olen ostanut sen nuottivihkosia ja niistä soitellut. Mutta nähdä ja kuulla sellainen todellisena ja aitona on asia mikä innostaa.
- Mikäpä siinä, sanon serkulleni. Mennään talolle yhdessä. Sillä minusta tuntui, että nyt olin saanut hänestä hyvän turvan ja tuen. Hän tietää paremmin kuin kukaan toinen, sukulaiseni ja naapurimme poika, että minulla on jo h ä n siellä kotipuolessa. Hänen tähtensä en lähde enää toisten neitosten mukana, soitti mikä orkesteri tahansa. Pääni pysyy nyt varmaan selvänä ja tunteeni kurissa.
Mutta päästyämme sisälle valtaisaan juhlasaliin ja nähdessäni kansan paljouden ja orkesterin korkealla lavalla, kuullessani instrumenttien iskevän rytmin ja solistin laulavan käsiään levitellen kuin huolet olisivat iäksi poissa:
Hei, Karjalasta heilin minä löysin,
vastaa sisimpäni: - Niin löysin minäkin. Mutta kuka tietää, missä hän tänäkin iltana on, kun olen itse täällä! Jos etsisin uuden?
Katson salin toiselle laidalle missä neitosia on yhtenä ryhmänä ottajaansa odottamassa. Mutta en lähde lattialle. Serkkuni menee, tanssii kuin vimmattu, vie parinsa pois, lähtee uudelleen, tulee hikisenä ja huohottavana luokseni kuin nälkäinen, joka on syönyt hotkien, mutta ei ole vielä kylläinen:
- Miks et sinä? hän kysäisee minulta hikeä pyyhkien
- Ei huvita. Seuraan mieluummin orkesterin musiikkia. Sitä paitsi minulle ei ole täällä tuttuja neitosia ... Se oli sellainen tekoeste..
- Katsohan tuonne, serkkuni sohkaisee korvaani ja selittää: - Tuo neitonen, tuossa hyvin keskihollilla, jolla on tavallista nätimpi puku, on Sortanlahdesta Kajanderin Toini. Mene tekemään tuttavuutta. Pyydä häntä kanssasi lattialle.
- Ehkä tuollaisen neitosen kanssa, vastaan serkulleni ja ajattelen lopun äänettömästi: - Näyttää seisovan topakasti omilla jaloillaan. Lienee minunlaiselleni liiankin hyvä ja arvokas - siisti ja älykäs pankkineiti. Hänen kanssaan voin tanssia kerran. Siinä en joudu edes vaaravyöhykkeeseen.
Mutta neitonen vaikuttaa olemukseltaan lämpimän miellyttävältä. Hän asennoituu kuitenkin toisin kuin monet muut. Hän ei tule tungoksesta huolimatta pariaan liian lähelle, ei aseta itseään kuin lautaselle, että tässä minä nyt olen, herkkupalasi. Ei, hän osaa arvostaa arkoja asioita, mutta suhtautuu silti minuun ystävällisen kunnioittavasti. Huomautan hänelle, että olen hänen veljensä, Aarnen tuttuja. Kävimme aikoinaan yhdessä rippikoulua ja olemme muulloinkin tavanneet.
- Te olette siis Pyhäjärveltä kuten minäkin!
- Aivan, mutta pitäjän toiselta laidalta, aivan Sakkolan rajalta. Äitini on kumminkin kasvanut Vernitsalla ja käynyt kansakoulunsa Sortanlahdessa opettaja Kouvon koulussa.
- Niin kuin minäkin, neiti Kajander ystävällisesti. Mehän olemme sitten melkein kuin kahdenpuolista sukua, hän leikillisesti hymyn väre kasvoillaan.
- Kai lähes sukulaisia.
Pyörimme tungoksessa salin isoa lattiaa. Orkesteri pauhaa. Ovet ovat auki ja niiden kohdalle tultaessa saamme haukata raitista ilmaa. Sali on kuin hapesta tyhjäksi imetty pullo. Oven kohdalla minulle tulee mieleen pieni ehdotus parilleni, mutta samassa kappale päättyy ja menemme tungoksen painamina neitosten puolelle.
Kiitän sotilaallisesti ja poistun vanhalle paikalleni: -Se saa riittää tänä iltana. Miksi enää jatkaisin tai ketä etsisin? Parempi on kun kuuntelen musiikkia ja seuraan orkesteria. - Mutta toinen silmäni seuraa kuin varkain neiti Kajanderin tuntumassa, vaikka en tahdokaan. Hetken kuluttua alan päätellä, että hän ei taida olla vielä kenenkään yksityisomaisuutta, vaikka oletin noin miellyttävän neitosen olevan ja ehkä olikin sitä huomaamattani. Mutta en näytä sisäisiä sielunlankojani ja niiden pujotteluani ulospäin.
En hae enää ketään tanssiin. Minulle riittää se, mitä olen saanut. Yritän niin todistella ja väittää itseäni vastaan, sillä sisimpäni sanoo:
- Entäpä, jos menisit vielä kerran? Jos tuo kiinnostava neitonen olisikin vielä vapaa? Tuskin olisi tyhmempää sitä hiukan tunnustella tanssiessa! Kun täällä on tämmöinen hiottava kuumuus ja tungos ja olette samasta pitäjästä, niin voisit pyytää häntä hiukan vilvottelemaan kanssasi tuonne lehtojen varjostamille vilpoisille kaduille tai puistoon. Voisit pyytää vain tuttavan tuttuna keskustelemaan, silleen viattomasti, enempää aihetta antamatta ja tarkoittamatta. Jos siellä sitten kävisi ilmi, että hänen kätensä tuntuu sopivan hyvin käteesi ja katse katseeseesi, ja jos syntyisi henkinen sopusointu, ja ilta kävisi yhä kauniimmaksi ja olonne onnellisemmaksi, voisitte kulkea yhdessä pitemmälle, pois täältä hien ja tomun masentavasta massasta aina Vuoksen vesien raikkaille rannoille ja istua ja jutella pitkän illan rantakivellä.
- Ei taitaisi olla hullumpaa, jos tekisin tuolla tavalla! Voisinhan ensin vaihtaa vain viattomasti kokeeksi, silleen kaukaa, hyvänä ystävänä. Kyllä kai sitä saa hyvä ystävä olla kenelle tahansa?
*
En jaksa vastustaa näkemystäni. Orkesteri alkaa uuden kappaleen. Helistimet, rummut, viulut, puhaltimet, harmonikat ja viulut säestävät solistia laulaessa. Haen neiti Kajanderin vielä parikseni. Käteni tuntuu sopivan mainiosti hänen vyötärölleen, ja hänen kätensä laskeutuu pehmeän kohteliaasti olkapäälleni. Pyörähtelemme äänettömästi salin laidasta laitaan. En voi virkahtaa sanan sanaa. Olen kuin uuden onneni tai onnettomuuteni vanki. Mutta parini on vapaampi, yllättävän hyvällä päällä ja aloittaa keskustelumme kuin vanhan tutun kanssa. Silloin olemukseni läpi käy kuin sähkövirta. Hämmästyn hänen esiintymisensä luonnollisuutta ja mielensä puhdasta toverillisuutta. Hän on juuri sellainen, jota oikeastaan tarvitsisin ikävässäni, turvallisen puhdas ja valoisa. Hänessä on jotain. Eikä hän silti jännitä eikä esiinny muita parempana. - Voi kultaista käkeä! Tuossa hän nyt olisi, oman pitäjän tuttu ja tyttö! Mitä minä teen? Sanonko hänelle, että oikeastaan minä olen ollut aina kaltaistenne neitosten ihailija. Mutta olen katsonut heitä aina vain kaukaa. Enkä taida rohjeta teillekään esittää, sopisiko meidän kulkea pieni taival kahden tuossa lähipuiston polulla, ehkä istahtaa hetkeksi keskustelemaan.
Hän ei anna sellaiseen aloitetta. On niin viisas ja hyvä, mutta toverillinen.
Minuun tulee hänen ystävällisesti parhaillaan puhellessaan se kumma henki, sisäinen pidättäjä ja estäjä. En tiedä miten ja mistä se tulee, mutta tulee ja muuttaa minut muumioksi ja mykäksi. Kauhistun itseäni:
- Mitä minä olen nyt ajatellut ja päässäni hautonut? Enhän itsekään pitäisi, jos tyttöni harkitsisi vaihtamistani toiseen, kokeilisi tuota ja tätä, kulkisi milloin minkin pojan kainalossa. Mitkä mustalaisveret juoksevatkaan suonissani!
Parini nähtävästi tuntee sisimmässään käymäni taistelun ja muuttuu miettiväksi ja kuin kaukaisemmaksi.
Kappale päättyy ja mieleni tekee kumartaa hänelle syvään: - Kiitos, hyvä neiti, pelastukseni! Minä muistan teidät aina - enkelini. Pääsen nyt lähtemään teidän takianne kasarmille siipiäni katkaisematta.
Mutta en kumarra hänelle syvään. Sotilas on sisimmässäni. Näytän hänelle voittajan ryhdin, irtaannun kuin itsestään ja poistun ovesta kadulle ja suoraa päätä kasarmille - kotiini, turvallisten seinien sisälle.
Vasta vuosikymmenien kuluttua tapaan neiti Kajanderin pankissa työssään rouvana ja kerron hänelle hymyillen pelänneeni kerran häntä pakoon juosten.
Hän ihmettelee ja - hymyilee.
(Martti Tenkanen: Kirjeeni Sinulle (1969), s. 156-161). Tarina kirjailijan kokemuksista Käkisalmen varuskunnassa v. 1932-33 jatkuu sivuilla 162-176, 215-227.