13.8.2005
Aulis Tenkanen

KIRJAILIJA MARTTI TENKANEN JA VIULU

Martti on muistelmaluontoisessa kirjassaan Kirjeeni Sinulle - nuoruutemme keväästä Karjalassa (1969) kertonut viulunsoiton harrastuksistaan seuraavaa:

Kun meitä sisaruksia oli yli kymmenen, isämme mielestä rahat eivät joutaneet niin vähemmän tärkeän instrumentin kuin viulun ostoon. Näin ollen minun oli hankittava viuluni hinta itse. Sopivamman työn puutteessa menin koulusta päästyäni mottimetsään.

Surkuteltavaako? Tuskin, vaan juhlallista: Poikanen jo miesten töihin, olallaan "halkoviulu", terävä luokkisaha, kainalossa kirves ja käsissään nahkaiset työrukkaset, kämmenpuoli paksumpaa, selkämä ohuempaa ja notkeampaa.

Päällä tuulessa pullisteleva pusero, päässä lippalakki korville käännettävine oravannahkasuojineen. Kun niissä pukimissa astelin metsätietä työmaalle, ei tuntunut surkuteltavalta.

Puun juurelle kyyristyessäni kaataa rojautin ensimmäisen ryskyen ja humahtaen, toisen sen selkään ristiin. Kolmannen ja neljännen näiden tyville kuin hyville sahapukeille. Jo siitä laajeni rintani: - Sillä tavalla ne miehet! Kaada mies tai puu, tunnet olevasi voittaja.

Silputtuani puut pölkyiksi halkaisin ne ähkäisten. Ladoin halot pinoon, mittasin ja huomasin koon riittäväksi! Sepä vasta juhlalliselta tuntui, kun pino seisoi sorjana kuin piironki kammarissa. Nyt voin jo istahtaa kannon päähän, ottaa eväsrepun, haukata kermalla maustettua lanttukukkoa ja juoda maitoa pullosta palan painikkeeksi. - Silloin tuntui, että olen jo melkein mies ja saanut kiinni siitä elämän tehtävästä, josta Iso Kirja sanoo: - Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi.

Miehet ne vain tällä tavalla!

…"Ja metsä soitteli mulle, soitteli mulle".

Milloin huokuivat naavapartaiset hongat, pilviä pitelevät, jykevät vanhukset. Milloin syystalven vilpoisa tuuli suhisi koivikon lehdissä ja lumesta puhtaissa latvan virveissä. Lauloipa musta palokärkikin monesti päivät pitkät ja helisytti kaukana kuivaa keloa. Teeri puhalsi kuherruksia pillillään. Pistäytyipä tuuheahäntäinen oravakin vieraanani raksuttamassa oksalla: Saat, saat!

Mutta se maksoi vaivan. Kun viikon, kaksi, kolmekin tätä tein, tuli pomo, sarkatakkinen ja turkislakkinen, tarkasti pinot, merkitsi kirjaansa ja antoi rahat.

Omalla työlläni hankkimani sataset ja kympit!

Miten korkealle kohosikaan nyt pääni päällä sininen taivaan kupu!

Miten suloisesti soittikaan nyt metsä soittoaan!

Sain omin käsin hankkimaani rahaa, myös viulun ostoon, minä, joka olin vielä poikanen.

***

- On suuri päivä, maalis-huhtikuun vaihde.

Hanget ovat jo pelloilla alentuneet ja käyneet yöpakkasten kovettamina kantaviksi ja auringon paisteessa kimmeltäviksi.

Saavun hiihtäen Sakkulan kirkolle ja siitä Karholan kylään sukuloimaan. Siitä lähden jalkaisin poikki peltojen Kurikkalan kylään, oppaanani isäni serkku, Matti. Vakain, pitkin askelin harppailee hän hangella, jonka pelkään murtuvan niin vahvan ja pitkän miehen alla. Minä sipsuttelen hänen rinnallaan vielä kevyenä poikasena, iältänäkin vasta neljäntoista.

Myytävänä oleva viulu on vaalea ja hyvässä lakassa. Kun sen kannen f-aukosta katson sisälle, näen melko selvästi sanat: Antonius Stradivarius Gremonens.

Ne sanat sähköttävät pojan olemustani: - Kukapa sen tietää vaikka olisi kuinka arvokas! On sitä ennenkin satuttu saamaan pikku rahalla hyviä soittimia ja miljoonan omaisuuksia. ei sitä tiedä, kun tässä näinkin lähellä Pietaria ja Sakkulan keskustaa, vaikka on jotenkin tänne eksynyt arvaamattoman arvokas instrumentti. Mistäpä myyjä, vanha mies, joka omien puheittensa mukaan ei osaa edes soittaa, käsittäisi viulun arvon?

Hän pyytää viulusta ja jousesta yhteensä vain sata kaksikymmentä viisi markkaa, ja sen hän siitä saakin.

-- Kuka tietää ja käsittää, millainen aarre on nyt kainalossani, omani, onneni!

Vain sitä ajattelen kun palaamme pitkin hankea Kurikkalasta Ala-Tenkaselle.

***

Olin kuullut jo poikana paitareuhkana, ettei mikään instrumentti, soitin, ilmaise ihmisen kaipuuta, kaihoa ja iloa sillä tavalla kuin viulu. Äijäni, äitini isä, oli ollut nuoruudessaan paikkakunnan parhaita viulunsoittajia. Sipakat ja kepeät olivat hänen sormensa vielä vanhempanakin ja taipuisa jousikätensä ranne. Parhaita kynäniekkojakin oli liikemiehenä kulmakunnallaan. Kirjoitti asiakirjoja ja toimi sakkulaisen kauppiaan ja puutavaramiehen Viktor Virkin pomona. Kun hän vielä vanhempanakin otti viulun käteensä, pisti sen leukansa alle ja viritti, se kävi nopeasti. Sointuvasti helähti silloin viulu ja luistavasti juoksi kaariselkäinen jousi kärjestä kantaan.

Oma stradivariukseni, palvottava ja hellin hoidettava instrumentti, ei käynyt käsissäni helisemään heti sillä tavalla kuin olin odottanut ja toivonut. Sormeni tuntuivat liian hitailta ja kankeilta. Jousikäden ranne jäykistyi jousta pidellessä taipumattomaksi.

Mutta harjoiteltuani sitkeästi ruokatunnit ja illat, sormeni alkoivat jo elää asteikkolaudalla ja jousi kielillä. Pian saivat sen sakkolaisetkin tietää.

Vietimme syksyn pitkiä pimeitä ja pimeitä ja alkutalven alakuloista aikaa. Siihen ilmestyi yllättäen kuin valon kajastus taivaalta. Sakkolan oma poika, monitaitoinen taiteilija Onni Pursiainen ilmoitti pitävänsä konsertin Valistustalolla puukkosahalla. Hän oli kierrellyt sahansa kanssa konsertoimassa jo monella paikkakunnalla, jopa Saksassa asti.

-- Konsertti puukkosahalla! Humpuukia! Täyttä humpuukia, virkahti moni, mutta lähti talolle kuulemaan ja katsomaan. Minäkin muiden mukana.

Saan numeroidun paikkalipun Vilakkalan kylän kuulun kuoromiehen Mikko Revon vierestä. Siinä me Mikon kanssa kahden, päät pystyssä, korvat hörössä ja silmät suurina seuraamme ohjelmaa.

Korokkeen väliverho siirtyy sivuun ja esille astuu kaksi herraa, toinen hoikempi ja käytökseltään notkeampi, toinen vanhempi ja jäyheämpi. Joustavasti liikkuva oli taiteilija Pursiainen, illan ja ohjelman sielu, kaiken tekijä ja kaikkeen pystyvä, ja mikä hauskempi, välitön kansanmies ja kuin yksi meistä. Toinen miehistä oli säestäjä.

Pursiainen istahtaa korokkeella olevalle tuolille, asettaa puukkosahan puisen kädensijan polviensa väliin, tarttuu toisella kädellään sahan kärkeen, taivuttaa sahan terän hiukan kaarevaksi, pyyhkäisee viulun jousella sen selkämää ja - saha alkaa elää, vipattaa, taipuu ylös ja alas ja laulaa, laulaa niin kauniisti ja kaihoisasti kuin hyvä laulaja: "Tuol on mun kultani, kaukana tuolla..."

Voi miten se vaikuttaa, menee luihin ja ytimiin! Jo se alku. Mutta meitä jännittää Mikon kanssa, miten käy lopun - katkeaako ääni kesken kun pitää kiivetä oikein ylös tai mennä alas, vaikka noin herkästi laulaakin saha. Mutta sen laulava ääni nousee ja laskee mihin vain tarvitaan. Värääntäkin on hienoista hienoin, jota taiteilija näyttää säätelevän toisella polvellaan. Nouseepa tuon laulavan sahan melodia toisissa kappaleissa aivan kuninkaallisiin korkeuksiin avarassa konserttisalissa.

Raikuvia kättentaputuksia! Uusien kappaleitten pyyntöjä, ja yhä uusien!

Ajan tavan mukaan konsertti päättyi tunnin kestävään karkeloon.

Konserttimestari sieppaakin nyt käsiinsä viulun, jonka simpukassa ärhentelee pedon pää.

Istuinpenkit ja tuolit siirretään sivuun.

Viulu helähtää, soi täysiäänisesti, voimakkaasti yleisön mukaansa temmaten.

- Se osaa tuo Onni! Osaa mitä tahansa!

Hän soittaa kappaleen, toisen ja kolmannenkin. Sitten hän keskeyttää ja kuuluttaa:

- Hyvät ystävät! Minun tulisi päästä myös lattialle näyttämään, että käyhän se minultakin. Kuka tulee soittamaan?

Nuorisoseuran esimies, aina siististi pukeutunut Manu Tenkanen astuu esille, ottaa Pursiaiselta viulun, ojentaa sen minulle ja sanoo:

- Anna mennä!

Aloitan kappaleeni arasti, mutta soitan. Sillä tavalla jouduin soittamaan Sakkolassa ensimmäisen kerran.

***

Sakkulan Valistustalon korkea ja laaja juhlasali on koristettu erivärisillä kreppipaperiliuskoilla, jotka pudottu köydeksi ja vedetty salin laidasta laitaan. Kesäillan aurinko paistaa saliin korkeista ikkunoista lännen puolelta. Näyttämön väliverho siirtyy sivuun, ja siinä on nyt silmiemme edessä paikkakunnan uusin ja kuuluin orkesteri , Viipurin musiikkiopistossa opiskelevan Eino Rauvalan perustama "Yön haaveet". Itse hän soittaa viulua, Armas Rekonius viisirivistä, Matti Rauvala hoitaa rumpuja, joita on kaksi: isompi jalalla soitettava ja pienempi sorvatuilla puupalikoilla rummutettava. Lisäksi on messinkinen helistin, mihin rumpali tarpeen tullen hilauttaa palikallaan.

Salintäyteinen juhlayleisö hiljenee, pojat omalla, tytöt omalla puolellaan.

Katseet ovat suuntautuneet orkesteriin, minun erikoisesti viulunsoittajaan, joka seisoo hiukan kalpein kasvoin nuottitelineen takana, viulu kainalossaan, telineellä avattu nuottivihko. Nyt hän kohottaa viulun vasemmalla kädellään leukansa alle, sitten hänen hennot, pitkät sormensa sijoittuvat asteikkolaudalle, ja vartalon paino putoaa toiselle jalalle. Jousikäsi kohoaa. Viulu helähtää ja orkesterin yhteistyö alkaa.

Nuoriso rientää juoksujalkaa lattialle. Mutta minä jään seisomaan seinän viereen. Hivuttaudun lähemmäksi orkesteria ja seuraan viulunsoittajan otteita.

- Se on aivan erilaista kuin tähän asti, tuo Einon musiikki: Siinä on rytmi, korostukset, alku- ja loppusoitot, kaikki nuottien mukaan! Mutta miksi tuo hänen viulunsa antaa noin kirkkaan ja puhtaan äänen? Siksikö, että soittaja on tuollainen, kaino ja vaatimaton?

Seuraan hänen soittamistaan koko illan, samoin orkesterin työskentelyä.

Siinä on nyt silmieni edessä eräs tavoitteeni: Tuollainen viulun soittajaksi ja sitten -- veljesorkesteri pystyyn! Meitähän on seitsemän musikaalista veljestä. Nuorimmat tosin vielä lapsen kengissä, mutta vanhemmat jo kohta rumpalipojiksi ja muiksi musikanteiksi pystyviä. Nyt ei muuta kuin hankkimaan lisää tietoa ja taitoa.

***

Samaan aikaan tulee uusi isäntä Sakkulan Patamäen kanttorilaan, missä Armas Maasalon kerran sävelsi keskellä kesää joululaulun: "Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa" - pari sytytettyä kynttilää tunnelmaa luomassa.

Manu Tenkanen vie minut tähän taloon.

Kun astumme sisälle kanttorilan vierashuoneen ovesta ja oppaani kertoo kanttorille asiani, välähtää tämän eloisilla kasvoilla innostukseen ja ystävyyden tuli. Rouva menee kiehauttamaan kahvia, mutta kanttori ottaa esille muhkean viulukotelonsa ja siitä erikoiselta vaikuttavan viulunsa. Hän virittää sen, sujauttaa jousella tuota ja tätä kieltä erikseen, noita ja näitä yhteen, ravauttaa sormellaan, kohentaa hiukan leuanalustyynyä.

Ja sitten se alkaa.

Niin täyteläisesti, monin värein ja äänin en ole vielä koskaan kuullut viulun soivan kuin nyt. Jousi juoksee kärjestä kantaan ja kannasta kärkeen, sormet elävät asteikkolaudalla nopeasti kuin orava puussa, milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Joskus pikkusormi vipittää melkein kielitallan luona, ja jousi pyyhkii kieliä kuin harpunsoittajan sormet. Soittajan pää on kallellaan, ja koko hänen olemuksensa musiikissa mukana. Fortesta hiljaisimpaan pianissimoon soi uuden kanttorin käsissä viulu, kunnes kappale päättyy ja soittaja vapautuu otteestaan.

- Siinä sen nyt kuulit, miten viulu soi! virkahtaa oppaani minulle jäyhällä tavallaan. -- Kanttori on viulunsoiton opettaja. Nyt ei muuta kuin rupeat käymään täällä ottamassa tunteja.

En tohdi yksin mennä niin pyhään paikkaan kuin Patamäen kanttorilaan, jonka kummulla olevat vanhat puutkin vaikuttavat minusta liian pyhiltä. Kerron asiani Eino Rauvalalle, ja hän lähtee seuraavalla kerralla mukaani. Meillä kummallakin on kainalossamme viulu.

On kesäinen arkipäivän ilta.

Perille päästyämme otamme viulut koteloistaan ja viritämme. Kanttori seuraa kiinnostuneena.

- Mistä alkaisimme? kanttori kysäisee.

- Minulla on mukanani eräs harjoituskappale. Sopisiko alkaa siitä?

- Mikäpä siinä, antaa vain mennä.

Asetan nuotit kanttorin tuomalle telineelle ja soitamme silloisen suosikkikappaleen. Petsamon; Eino Rauvala oktaavia ylempää kuin minä.

Einon viulu helähtää hienosti, puhtaasti ja herkästi. Hän pitää huolen myös rytmistä. Minä kuljen kuin siinä sivussa porrasta alempana, mutta olen mukana joka nuotissa, paussissa, pisteessä ja pilkussa. Kun kappale päättyy, opettajamme silmät pyöristyvät.

- Mutta sehän kävi kuin vanhoilta tekijöiltä. Alku- ja loppusoinnut ja kaikki! Mitähän, jos perustaisimme orkesterin? Jos minä ostaisin harmonikan ja panisimme pystyyn oikein hyvän maakuntaorkesterin!

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kumminkin virkahtaa: -- Ei se taida sopia kirkonmiehelle?

Mutta opettajaksemme hän lupautuu ja kutsuu meidät toistenkin kanttorilaansa harjoituksiin.

***

Vaikka Eino Rauvala lähtee väljemmille vesille ja paremmille apajille, jään minä kera viuluni Karjalaan ponnistelemaan kohti päämäärääni.

Harjoitan soittotaitoani yksin, tutkin oppaita, opiskelen nuotteja, etsin uusia opettajia ja opastajia.

Saan jo jousikäteni toimimaan kevyemmin, joustavammin, tarpeen tullen iskevämmin, stakkaatoakin hypitellen.

Saan viuluni pysymään oikeassa asennossa peukalon ja etusormen välissä, ranne erillään kaulan kannasta ja sormeni kielillä värääntää synnyttämään.

Varsinkin yksin ollessani aavistelen, että soittimeni tottelee minua, tulkitsee mielialojani, pyrkimyksiäni ja tunteitani. Ei aivan sillä tavalla kuin tahtoisin, mutta kuitenkin niin, että se joka tarkasti kuuntelee ja haluaa ymmärtää, käsittää tarkoitukseni ja pyrkimykseni. Vaikka tiedän ja näen, että kovassa työssä voimistuneet lihakseni eivät taivu sillä tavalla viulun soitossa kuin tarvitsisi, olen kumminkin saanut Luojan lahjana sen kipinän, mikä antaa musiikkiin tulen ja tunteen, hengen ja elämän.

***

Pyhäjärvi, Pyhäjärvi ! Sinun rannoillesi nyt saavun, tuon viuluni ja kaipuuni. Sinun kanssasi tahdon miettiä elämän ja oman olemiseni arvoitusta.

Mutta en jää enää pikkupoikana seisomaan rannan onkimättäälle. Työnnän vesille veneen. Sijoitan siihen kotelossaan olevan viuluni ja uudet onkeni, toisen pitkävapaisen pintaongen ja toisen lyhemmän, pohjaongen, jonka tinasta valetun kalankuvan aina muistan. Nousen veneeseen ja lähden soutamaan ruoikon tuolle puolelle Kiskosaaren ja Korkanniemen väliin, Salmenrantaan. Sieltä ovat saaneet tänä kesänä suuria saaliita.

On sunnuntai, levon ja hiljaisuuden päivä. "Heinä on tehty ja ruista leikataan". Mutta ei sunnuntaina.

Lyhdekuhilaat seisovat juhlallisina pelloilla totiset olkihatut päässään kuin sanoen - nyt on pyhä.

Pysähtynyt on rantapelloilla kaikki työ. Ei ääntä, ei askelen ottajaa. Taivaanvuohi vain kujertaa korkealla näkymättömissä eksyneen karitsan ikävää, hätäistä lauluaan.

Mutta en kuuntele sitä pitempään. Sillä kaislikko kuhisee veneen sivuilla kun soudan. Iso hauki polskahtaa säikähtäen karkuun. Oli käynyt lämmittelemään veden pinnalle juuri sille kohdalle, mistä "veneen tie" kulki järvelle ja missä oli vähemmän kaisloja.

Katson veneen tuhtoon päin, mutta näen hauesta enää vain suuret veden pyörteet.

Kun etenen tuonnemmaksi ja pääsen keskemmälle lahtea, näen auringonpaisteessa kylpevät kylän rantamat taloineen ja venelatoineen. Näen puhdashiekkaisen kuin taiteilijan siveltimellä maalatun kauniin, kaarevan Autiorannan, kylän parhaan uintipaikan, venerannan ja verkkorannan. Mutta näin kaukaa en erota pystyyn laitettuja verkkojen kuivaustelineitä. - Harmaat veneladot näen ja Paavolan talon ja sen niemeksi venyttäytyneen lehtoisen rannan. Siinä oli poikasena ollessani laivarykki, puinen laituri, josta pääsi valkoiseen Pyhäjärvi-laivaan ja sillä ympäri aina rautatieasemalle ja kirkolle asti.

Mutta miksi minä keskellä aurinkoista sunnuntaita soutelen näin voimakkain vedoin ?

Soudan kai siksi, kun olen pakolainen. Huomaamattani soudan, sillä minulla ei ole mitään kiirettä, ja kuitenkin on kiire:- Miten käynee ? Saavuttanenko ? Löytänenkö koskaan sitä, mitä ajan takaa ? En taida itsekään tietää mitä etsin tai tarvitsen ?

Mitä avarammalle pääsen ja mitä kaukaisemmaksi käy lähtörantani, sen harmaa lato, huojuva kaislikko ja vihreä korteikko, sitä syvemmäksi käy tunteeni. Se muuttuu viimein hartaaksi haikeudeksi, kaipuuksi, suruntapaiseksi sisäiseksi valitukseksi, epäilyksi:

- Ei kannata. Pysähdy !

Heitän airot kädestäni. Annan veneen kellua tyvenessä.

Ei tuulen viriä, ei värähdystä veden kalvossa. Ei huojahda rannan koivu. Kaikki on pysähtynyt, veneeni ajatukseni kaikki. Aurinkokin taivaan korkeuksissa ja sen säteet Pyhäjärven välkkyvän veden pintaan - muistojeni sunnuntaina.

Nousen seisomaan.

Otan veneessä aran askelen. Avaan varovasti viuluni kotelon. Näppäilen peukalolla viulun kieliä, olisiko vireessä. Sillä näissä tunnelmissa ei voi virittää. Jousen voi silti kiristää, mutta teen senkin varoen, ettei tulisi liian kireälle. Olen kai kiristänyt ja kaiken äärimmilleen.

Tiedän, että nyt olisi soitettava ja viulun kantauduttava Kostermaahan ja suuren Enkkuan kylän rannoille asti.

- Rohkenisinko soittaa sydämeni laulun ?

Lasken vielä viulun kädestä polvelleni, katson ja kuuntelen. En näe liikettä missään paitsi kuikkaa, joka huvikseen sukeltelee sinisellä lahdella sinne tänne ja nostaa jälleen arasti vedenpinnalle pystyn päänsä ja pitkän kaulansa.

- Kyllä kai sinä nyt soitat, sanoo ääni sisimmässäni, kun jousenkin jo viritit ?

Kohotan viulun leukani alle ja yritän saada jousella hiljaisen äänen. Mutta en voi. Sisimpäni on patoutunut ikävästä. Minun on painettava jousta voimakkaammin ja tartuttava asteikkolautaan lujemmin.

Viuluni soi täydellä tehollaan. Sen ääni kantautuu kauas veden peilityventä pintaa. Kostermaan rantahiekassa auringossa kylpevät nousevat seisomaan, laittavat käden korvalleen, kuuntelevat ja kuuntelevat.

Kiskosaaressa, korkealla mäellä olevan talon ulkorapuilla seisoo mies ja katsoo auringon paahtamin kasvoin ja - kuuntelee.

- Olisiko Aarne, koulutoverini, ajattelen ? Mutta en voi arvailla pitempään, sillä olen enää vain puolen kilometrin päässä Enkkuan rannasta. Kohdallani on mäellä talo ja sen rannassa matala venelato vähäisen ruohikon laidassa. Talon pihalla en näe liikettä enkä rantaan johtavalla polulla. Sitä enemmän hämmästyn, kun veneladon viereltä nousee seisomaan kivelle neitonen, suorana ja solakkana. Arvailen hänen nimeään, mutta en arvaa. Soitan kappaleeni loppuun, soitan sen uudelleen ja vielä uudelleen. Neitonen ei poistu kiveltä eikä laskeudu istumaan. Kun olen lopettanut, vilkutan hänelle kädelläni, olkoon kuka tahansa.

Hän vilkuttaa vastaan, ensin kädellään, sitten iloisesti nenäliinallaan.

Näytän hänelle viuluani ja annan ymmärtää, että soitan vielä sinulle neito nuori. Kuuntelisitko ?

Hän kuuntelee. Kuuntelee tämän ja vielä seuraavankin kappaleen.

Hän kiinnostaa minua: - Mitä minä soittaisin hänelle ?

Leilan ! Sen minä soitan ja - laulan ja korostan erikoisesti hänelle sen kohdan, mikä on tosi ja tämänhetkinen sydämeni tila:

"...kaut aikain säilyt sydämessäin.
Viel yhä vuosien takaa,
sun tenhos onnea jakaa.
Leila, Leila, Leila,
sävel soi sielussain".

Kun olen lopettanut, hän seisoo yhä kivellä, mutta ei vilkuta enää. Vieno tuulen vire on puhjennut ja kuljettaa venettäni koko ajan kohti rantaa. Hän on jo melkein tuossa, ojentaa minulle molemmat kätensä.

Hänen silmänsä säteilevät. Hänen palmikkonsa ovat kuin Sinun palmikkosi. Mutta hän on rohkeampi, vilkkaampi ja minulle tutumpi, entinen koulutoverini !

- Sinäkö se oletkin ! Hyvänen aika !

Olin unohtanut hänet. En muistanut häntä olevankaan. Mutta nyt näen, että hän on kasvanut jo neidoksi.

Soudan rantaan. Otan hänet veneeseni. Lähdemme selälle soutelemaan yhdessä.

Hän pyytää minua soittamaan vielä uudelleen. Soitan ja soutelemme yhdessä koko illan

Onkiminen unohtuu.

Kesäillan aurinko on laskeutumassa mailleen. Mutta se ei enää synnytä minussa sellaista kaihoa kuin aikaisemmin. Se lämmittää vielä viime säteilläänkin, kultaa rannan puut, talojen ikkunat ja meidän mielemme.

Vien hänet takaisin kotirannalleen.

Tämä oli elämämme ensimmäinen yhteinen sunnuntai, yllättävä sisällöltään ja sävyltään. Olimme sitä kumpikin ikävällä odottaneet. Ja nyt se tuli kuin taivaan lahjana tuo onnemme ilta !

***

Viimeksi esitetyn romanttisen katkelman neitosesta tuli pari vuotta myöhemmin Martin aviopuoliso ja vuosien mittaan kuuden lapsen äiti.

Martin ensimmäinen viulu ei tietenkään ollut antiikkia, vaan tavallinen Stradivarius-jäljitelmä. Sillä hän soitteli aloittelevana pelimannina lähiseudun häissä ja iltamissa usein samalla laulaen. Siihen aikaan tällaisissa tilaisuuksissa esiintyi Martin kotiseudulla valitettavan usein järjestyshäiriöitä; lehtiuutiset kertoivat tuon tuosta häiriöiden johtaneen ammuskeluun, puukotukseen tms. Niinpä Marttikin joutui tällaisten silminnäkijäksi v. 1932 Pyhäjärven Musakanlahden kylässä pidettyjen häiden yhteydessä.

Ahdistavista kokemuksista järkyttyneenä hän luopui pelimannitehtävistä ja rajoittui soittelemaan pääasiassa hengellistä lauluja lähipiirissään.

Vähän ennen talvisotaa Martti vaihtoi viulunsa todennäköisesti Joensuusta ostamaansa Caspar da Salo-jäljitelmään. Martin kuoltua viulun osti tätini Anni Tenkanen, joka möi sen helmikuussa 2005 minulle ja sisarelleni Irma Metsälälle. Viulu on ent. kanttori Alpo Hannikaisen (samaa sukua kuin maanmittari, kirjailija ja toimittaja Pietari Hannikainen, joka eli 1813-1899) suorittaman peruskorjauksen jälkeen erinomaisessa kunnossa.

Martti viuluineen kotona Harjavallassa jouluaattona 1957.

Kuva: Aulis Tenkanen