Tää paljas, tyhjä puu

Kuin kesän jälkeen talven hopeaan
käy metsiköt ja rannat kaislikon,
tai kuni niitty mattoon laveaan
peittyvi leikkiin lumihiutalon,
niin samoin käypi ihmislapsosen:
on hänelläkin kevään, kesän, aika,
ja sitten hän käy syksyn routahan,
lumehen talven, tulee pakkasaika.

Jos lapsuutta vain ihmiselo ois,
se unta vain ois leikin ilokenttäin,
tai nuoruutta, se tuskin muuta tois
kuin haaveilua, kaukomaille entäin.
Niin tarpeellinen he´elmäin aika on,
miehuuden loppu, kylmä elon syksy,
kun puuta ravistavi käsi kohmelon:
"Jo oli aikas antaa, eikö kypsy?"

Kun raakileina he´elmät putoaa
Jumalan käsiin, vaikka kypsää oottaa
hän antiamme, täyttä kukkuraa,
ja rupukoita puumme yksin puottaa.
Niin aukee silloin silmät ihmisen:
"Mä oonkin paha puu, niin hyödytön
kun kasvoin vain tään kahisevan lehden.
Jumala, kauhistun, niin he´elmätön!"

Kun syksy riisunut on lehdet puuni
ja alastonna seison eessäsi,
niin tiedän nyt: Se, mitä moni luuli
mun ihmisparan hurskaudeksi,
olikin harhaa, ontto kuori vainen,
sydäntä vailla, tyhjä omenainen.
Se kelpas näytteheksi ikkunan,
ei koskaan Pyhän kultamaljahan.

Niin alaston, niin alaston on puuni, Jumalain!

(Martti Tenkanen, 40 v.)