KÄKISALMEN PARATIISISSA

Siellä kukkivat omenapuut
kuiskivat kotoiset koivut
Vuoksen vedet välkkyeli
vanhat vallitkin vihersi
pikkulinnut pirpitteli
kukkuessa käen oman
mailla Karjalan kajaten.

Se oli Käkisalmea ja sen paratiisimaista kasarmialuetta, jollaista ei luulisi olevankaan. Mutta se oli ja otti avosylin vastaan saavuttuani Viipurista - muutamia päiviä anginan takia myöhästyneenä - SPr:n [Savon Prikaatin] aliupseerikouluun, aivan virran varrella seisovaan uudenaikaiseen kolmikerroksiseen valkoiseen rakennukseen.

Ehkä kaupunki oli kaikille samanlainen lehtipuineen ja niiden kätköön piiloutuvine taloineen ja sunnuntaitunnelmineen. Mutta minulle se tuli nyt sellaiseksi enemmän kuin kenellekään toiselle, vai tuntuiko se vain siltä.

- Ehkäpä se oli hän [kirjoittajan mielitietty Elina Akkanen], joka tämän vaikutti, jonka valokuvaa Viipurin Sorvalissa monena
iltana ihastelin, jonka tähden siellä juoksulenkilleni lähdin, jätin käyttämättä monet iltalomani tai tartuin viuluuni ja soitin yhä uudestaan ja uudestaan, milloin yksin, milloin asevelvollisten tovereitteni ympäröimänä:

Laulu kaupungin, yllä asvaltin
kesäiltahan huumaten soi.
tuoksu tuulien, hymy huulien
sinut sattuma tielleni toi.

Se hänen läheisyytensä sai Käkisalmen näyttämään minusta vieläkin valoisammalta ja kesäisemmältä kuin
se oli ihanassa idyllisyydessään ja vehmaudessaan.

Olen usein kysynyt: Hänkö sai myös aliupseerikoulun koulun toiminnan pyrkimyksineen ja päämäärineen vaikuttamaan sellaiselta kuin toivoin sen olevan. Sillä Sorvalista lähtiessäni monet ennustivat minulla ja tovereilleni neljän kuukauden »hitsiä» päättömien santsareitten, sotahullujen kouluttajien armottomassa komennossa.

Mutta ei. Jo oven avaamalta koulun pitkä ja avara käytävä vaikuttaa valoisalta, ja tupaan, johon saan majoittua, paistaa päivä yltä Vuoksen vesien ja kauniin Kalliosaaren.

Päivän ohjelmaa ei aloiteta täällä maahan ylös komennoilla satoi tai paistoi, kuten meitä peloteltiin. Jos taivas on pilvinen ja uhkaa sade, ottaa kohta komennon kapteeni Ahlberg ja komentaa lempeällä tavallaan:

- Aliupseerikoulu, stop! Sisälle poistukaa!

Harjoitukset pidetään - poikkeuksia lukuunottamatta - sadesäällä sisällä. Tämän lisäksi koulu on todellakin koulu opettajineen ja luokkahuoneineen. Miten mielemme kohosivatkaan, kun me asevelvolliset emme enää olleet vain nujerrettavaa massaa. Opettajistamme kookas ja miehekäs luutnantti Viiri korosti meille kohta kurssimme alussa opetuksensa ja koulutuksemme teemana:

- Teistä tulee ryhmän- ja joukkueenjohtajia. Osa teistä koulutetaan upseereiksi. Te tulette muodostamaan armeijamme rungon, sen koossa pitävän osan. Sodan syttyessä riippuu suurimmaksi osaksi teistä, kestääkö puolustuksemme. Te luotte esimerkillänne armeijaan hengen ja puolustustahdon. Näin ollen teillä tulee olla johtamisesta enemmän tietoa, taitoa ja rohkeutta. Kun kranaatit räiskyvät, maa vapisee, savu pöllähtelee ja eteneminen näyttää maahan tunkeutuneen vihollisen karkottamiseksi mahdottomalta, te olette ne miehet, jotka päättävällä kätensä liikkeellä, komennollaan tai kasvojensa ilmeellä näyttävät: - Nyt on meidän mahdollisuutemme! Syöksyyn vihollisen niskaan! Jos taistelun tuoksinnassa kädessänne oleva ase joutuu epäkuntoon tai katoaa ja joudutte näin kookkaan vihollisen kanssa vastakkain kuin minä olen, niin ei pidä säikähtää. Rajusti vain kohti vihollista ja nenästä kiinni. Sillä mitä suurempi nenä, sitä suurempi teho siitä vääntäessänne!

Luennoitsijamme hymyili, ja me oppilaat hymyilimme hänen kanssaan: - Mies tämä kun rohkenee lasketella pilaa itsestään ja soveltaa sen oivallisesti opetukseensa! Sillä hänen nenänsä oli todellakin kuin normaalia komeamman veneen kaareva kokka.

Kiinnostavasti luennoi myös sotakentillä kokemusta saanut, ryhdikäs, hopeista kurkunlisäkettään tämän tästä korjaileva luutnantti Müller.

Aliupseerien opetustunnit vaikuttivat samoin asiallisilta.

Innostun koulussa niin maanpuolustuksesta, että ihmettelen kurssin päätyttyä itsekin sen tuottamaa tulosta. Todistukseni on satapäisestä joukosta, jossa osa oppikoulun käyneitä, kuudenneksi paras. Samalla saan ilmoituksen, että minut on valittu koulun opetusaliupseeriksi.

Ehkä tämä osakseni tullut yllättävä kunnianosoitus vaikutti sen, että näen tässä lähinnä Korkeimman johdatuksen. - Minä saankin jäädä koulun päätyttyä tänne Käkisalmen tutuille maisemille! Hän pääsee käymään luonani ja minä häntä tapaamassa useammin kuin Viipurissa. (Martti Tenkanen (1969): Kirjeeni Sinulle. Nuoruutemme keväästä Karjalassa, s. 144-149.)

Jatkoa kirjailijan kokemuksista Käkisalmessa v. 1932-33 sivuilla 150-155.
Kirjan henkilöluetteloon pääset tästä.