Versio 27.7.2001

Aulis Tenkanen

KESÄVIERAAN MUISTOJA MUMMOLASTA VUODELTA 1943

Isovanhempani olivat kevättalvella 1942 palanneet evakosta kotitiloilleen, jotka sijaitsivat Pyhäjärven Enkkuan koulupiirin alueella, isänisän tila Saaprun ja äidinisän tila Korkkalan maakirjakylässä. Kun keväällä 1943 näytti siltä, että Kannas on pysyvästi valloitettu takaisin, isä kysäisi eräänä päivänä minulta, haluaisinko viettää kesän mummolassa. Matkakumppaniksi Salosta, jossa silloin asuimme, oli Viipuriin asti tiedossa isän Leino-serkku. Kun minulla, yhdeksänvuotiaalla pojalla, ei ollut selviä muistikuvia isovanhemmistani, vaikka olinkin syntynyt Pyhäjärvellä, vastasin epäröimättä myöntävästi..

Junamatka Viipuriin oli pitkä ja vaunujen kovien penkkien vuoksi epämukava. Onneksi olin ottanut mukaan Pekka Töpöhännän seikkailuista kertovan kovakantisen kirjan. Sitä lukiessa aika kului rattoisasti iltatunneille, yön nukuin vaunun penkillä. Kun aamulla heräsin, olimme jo lähellä Viipuria.

Viipurissa Leino ohjasi minut Pyhäjärven kautta Käkisalmen linja-autoon. Jäin linja-autosta Noitermaassa, jossa hymyilevä viiksiniekka Aapro-ukki, äidin isä, oli odottamassa hevosineen ja tyylikkäine kieseineen. Aloimme körötellä kohti Korkkalaa. Päivä porotti lämpimänä, tamma juoksi, rattaat pyöriä vilistivät ja jouset hetkuttivat mukavasti.. Välillä, kun näköpiirissä ei ollut autoja, joita hevonen pelkäsi kuin mörköä, ukki antoi minunkin pidellä ohjaksia. Se oli onnea se!

Lähestyessämme määränpäätä ehdotin, että järjestäisimme Marille, Aapron vaimolle eli mummolleni, pikku yllätyksen: painautuisin kieseihin niin matalalle, ettei hän heti huomaisi minua. Sovittiin, että niin tehdään. Kun sitten ukki ajoi pihalle, mummo hämmästeli pettyneenä: "Eikös lapsi tullutkaan?" Mutta pettymys vaihtui riemuun, kun ponnahdin pystyyn. "Tulihan lapsi!" Tunsin olevani lämpimästi tervetullut!

Mari oli tuolloin 55-vuotias pientilan emäntä, rahkajärveläisen lampuoti Yrjö Haikosen ja Anni Raamin tyttäriä, heidän kuoltuaan pientilan osakas. Mari oli lapsi- ja eläinrakas ihminen. Pitkä hän ei ollut, mutta ei myöskään lihava. Ahkera työnteko oli painanut juonteensa hänen kasvoihinsa, joita kehysti ruskea tukka. Jämäkät leukapielet tuntuivat kertovan tarmosta ja sinnikkyydestä. Hän pystyi yhä lukemaan ilman silmälaseja. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se johtui lievästä likinäköisyydestä.

Aapro oli lampuoti Juho Akkasen ja Maria Viskarin nuorin lapsi, mummoani selvästi pitempi ja hiukan vanhempi. Hiukset ja viikset olivat punertavan ruskeat. Hän ontui vasenta jalkaansa, varmaan sen vuoksi hän oli saanut myös selkävian. Siitä oli selvästikin haittaa peltotöissä, hänen piti tuon tuosta lepuuttaa selkäänsä. Silti hänkin oli ahkera työntekijä.

Aapro ja Mari olivat saaneet kaikkiaan viisi lasta, mutta kaksi oli kuollut jo pienenä. Vain yksi lapsi, vuonna 1923 syntynyt Tauno, leikkisä nuorukainen, joka osasi tammipeliäkin, asui enää vanhempiensa kanssa tilalla.

Aapro oli 1930-luvun lopulla rakennuttanut pienehkön hirsitalon perimälleen palstalle, jonka yläosasta avautui näköala länteen kymmenisen metriä alempana siintelevälle Pyhäjärvelle. Talo oli palanut sodan aika, mutta Aapro rakennutti pian uuden; saapuessani se oli jo asuttavassa kunnossa, vain viimeistelyä vailla. Siinä oli tupakeittiön lisäksi kammari alakerrassa ja makuusoppi yläkerrassa. Lisäksi alakerrassa oli sulana eli viileä ruokavarasto. Asuinrakennusta vastapäätä olivat läävä, povarmi muuripatoineen, talli ja liiteri käymälöineen. Asuinrakennuksen kuistilta katsoen vasemmalle puolen pihaa tehdyssä rakennuksessa olivat sauna, pieni eloaitta laareineen ja käsikivineen sekä halkovaja. Pihan vasemmalla puolen oli myös maapohjainen perunakellari, oikealla puolen ruoka-aitta.

Saaprun mummola

En kuitenkaan ehtinyt asettua edes taloksi, kun vasta 14-vuotias Maija-tätini houkutteli minut"kostiin" jo samana iltana Saaprun mummolaan, Matti-ukin ja Helena-mummon eli isäni vanhempien luo. Heidän luonaan vietinkin viikon pari lomastani. Tuota aikaa kuvaa seuraava Helenan kirje vanhemmilleni Saloon:

Rakkaat lapset!

Lähetän tässä teille pienen paketin. Voita en uskalla laittaa kun on niin kuumat ilmat. Tässä on hiukan pullajauhoja ja ryyniä.

Me voimme muuten täällä hyvin. Kiirettä sitä vain on. Viljat on maassa ja nyt ovat miehet olleet jälleenrakennustöissä. Roininen oli laittamassa pahvit seinille. Nyt on kaikissa asuinhuoneissa pahvit paitsi "Helmin (Helenan sisar) kammarissa". Kaunista se on kun on valkoiset seinät mutta eihän ne pysy valkoisena.

Tässä on ollut taaskin "vuokralaisia". Kenttä keittiö pihisee tuossa kaivon luona ja miehiä on noin 80 tässä seuduin. Meidän eteiskamarissa on toimisto. Ne ovat näet metsän hakkaajia. Täytyy saada palaneet metsät pois ennen kuin mätänevät ja kyllä tällä sakilla työtä tulee tehdyksi.

Minäkin olen ahertanut vaatepulan lieventämiseksi ja sain kudottua oikein omin käsin kehrättyjä, 15 mtr paita kangasta.

Johan siitä jotain saa.

Tämä kirje on nyt niin "matalalla" kuin minä itsekin. Mutta niin se ajallisuus tahtoo vallata kokonaan vaikka kehoitus kuuluu: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa jne. Mutta aika on kovin vaarallinen ja kiehtova. Työ, työ se on tämän ajan tunnus. Ja emmehän muuten pysy hengissä ellemme pidä huolta mitä syömme ja juomme ja millä itsemme vaatetamme.

Ette usko miten Heinolla on täällä kivaa. Kysyin eikö ole kotiin ikävä. Sanoi niin miehekkäästi: ei missään ole niin hyvä kuin Karjalassa – – ! Kävivätpä Annin kanssa "motin" teossakin tuolla oksia läjäämässä. Nyt meni Enkkuaan "että saisi ratsastaa".

Tuovi ja Arttu ovat nyt lomalla. Tuovi pääsi takaisin soittokuntaan. Hän on nyt Syvärillä.....

Hengellinen elämä ja toiminta on vielä yhä toiminnassa, vaikka kesäkiireet eivät salli arkisin usein kokoontua. Laulajat ovat yhä innokkaasti toimineet. Kunpa nuoret miehetkin antaisivat äänensä Jumalalle!

Paljon sydämellisiä terveisiä teille jokaiselle.

Äiti

Saaprun mummo, tuolloin 54-vuotias, lampuoti Heikki Lappalaisen ja Liisa Akkasen tytär Kostermaan kylästä, oli lyhyenlainen kuten Marikin, mutta lupsakkaan pyylevä. Perheessämme tulikin tavaksi kutsua häntä "lihavaksi mummoksi" erotukseksi Marista, "laihasta mummosta" eli laihurissta.

Matti, Sakkolan pitäjän Karholan kylässä syntyneen, mutta Saaprusta maatilan hankkineen Martti Tenkasen poika, oli suunnilleen samanikäinen kuin vaimonsakin, ahkera työmyyrä, joka ei turhia puhellut. Hän oli yhtä varmasti perheen pää pelto- ja metsätöissä kuin hänen vaimonsa koti- ja navettatöissä sekä lasten kasvatuksessa..

Saaprun mummolan rakennukset sijaitsivat pellon ja metsän reunavyöhykkeessä. Asuinrakennuksen ulkoseinät oli vuorattu laudoituksella ja maalattu punaisiksi, ikkuna- ja nurkkalaudat kuitenkin valkoisiksi. Rakennuksessa oli jyrkähkö harjakatto. Harmaa talousrakennus sijaitsi vastapäätä asuin- rakennusta.

Tilalla oli hevonen ja muutamia lehmiä, jotka oli tapana lypsää iltaisin lehmisavun kärytessä kärpästen hätistelemiseksi. Kerma erotettiin maidosta merkillisellä lingolla, separaattorilla, jota minäkin sain kammella kiertää.

Aapron ja Marin perheessä

Pääosan lomastani vietin kuitenkin Aapron ja Marin perheessä. Suuri toiveeni oli saada ratsastaa hevosella. Eräänä päivänä ukki nostikin minut hevosen selkään. Hevonen lähti liikkeelle, ensin verkalleen astuen ja sitten kevyesti hölkäten, ukin sivusta ohjaamana. Kun satulaa ei ollut enkä voinut pitää käsilläni kiinni muusta kuin hevosen harjaksista, istuminen oli tosi hankalaa. Hyvä etten pudonnut. Hevosen lähtiessä hölkkäämään takamuksia alkoi kovasti täristää – minkäänlaisesta rytmikkäästä "keventämisestä" en ollut kuullutkaan. Ratsastaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin sen näytti. Seuraavana päivänä takamukseni oli niin kipeä, että oli vaikea kävellä. Ne olivat hiertyneet rikki.

Aaprolla oli tapana polttaa piippua ja omatekoisia savukkeita; tupakointi oli siihen aikaan yleistä miesten keskuudessa. Tupakkaa hän kasvatti saunan takana, sen länsipuolella. Hän silppusi sen pieneksi tuvassa pölkyn päällä ja pani tupakkamassiinsa. Siitä hän sitten täytti piippunsa tai kääri paperossin käyttäen ohutta savukepaperia, jota hän veti rullasta sopivaksi katsomansa määrän. En muista tupakansavun pahemmin minua häirinneen, vuoraamattomassa hirsitalossa ilmanvaihto oli hyvä.

Aaprolla oli myös höyläpenkki ja monenlaisia käsityökaluja. Höyliä oli kahtakin sorttia, pitkä ja lyhyt. Lisäksi hänellä oli puukkosaha, vasaroita, vintilä ja taltta. Kenkiä hän paikkaili käyttäen pikilankaa ja naskalia. Kerrotaan, että kiesitkin, jotka olivat kuulua Valkjärven mallia, hän oli itse nikkaroinut.

Mummo hoiti perheen ruokatalouden. Lähes kaikki ruuat, myös joka viikko leivottavat perunakakkarat, olivat minulle entuudestaan tuttuja. Kaurakiisseli ja tattaripuuro olivat kuitenkin outoja. Kaurakiisseli oli hyvin hapanta, se lohkeili kuin salolainen aitosavi. Makua paransi lämpimän annoksen keskelle pantu iso voinokare ja reunamille kaadettu maito, mutta sain vain vaivoin lautaseni tyhjäksi. Vasta aikuisena opin pitämään kaurakiisselin erikoisesta mausta.

Tattari oli viljalaji, jota ei kai paljonkaan viljelty muualla kuin Kannaksella. Niissä oli pikantti maku, mutta voimaa ei niistä saanut samalla tavoin kuin rukiista. Ukki oli kylvänyt tattaria yhdelle kotipalstansa lohkolle, jonka hän oli vastikään raivannut. Se oli vähämultaista, lounaaseen viettävää hiekkamaata, aivan talon ulospääsytien varressa.

Voi kirnuttiin itse. Mari uskoi sen minun tehtäväkseni. Kerma kaadettiin sylinterinmuotoiseen, vanerista tehtyyn säiliöön, jonka sisällä oli puuratas. Rattaan vaakasuora rauta-akseli oli toisesta päästään muotoiltu kammeksi, jolla sitä pyöritettiin niin, että kerma vain loiskahteli. Jonkin ajan kuluttua kerma alkoi paakkuuntua voiksi, ensin pieniksi nokareiksi ja sitten isommiksi kimpaleiksi. Jos ilmassa oli ukkosta, kesti tavallista kauemmin, ennen kuin voin teko onnistui. Kirnun pohjassa oli tappi, josta kirnupiimäksi muuttunut neste saatiin ulos. Kone oli aivan ihmeellinen!

Ukki hoiti hevosen, mutta karjan mummo. Mummolla oli tapana syöttää sioille alusmaitoa eli kurria, jonka joukkoon hän sekoitti paitsi jauhoja, myös hevosen "kakkaroita", jätöksiä. Hän antoi minulle ämpärin ja pyysi, että minäkin kävisin poimimassa niitä maantieltä. Vähän ihmettelin, syökö sellaisia sikakaan. Kävin kuitenkin hakemassa, ja sika söi kakkararuuan iloisesti röhkien. Emakko päästettiin joskus piha-aitaukseen ottamaan aurinko- ja mutakylpyjä. Siinä se röhötti autuaan näköisenä.

Saunassa käytiin ainakin lauantaisin. Mummo opetti minulle vastan teon. Tauno oli kova ottamaan löylyä. Hänellä oli tapana lyödä löylyä lisää ja lisää, kunnes minun oli ampaistava niska kyyryssä vilvoittelemaan. Pyhäjärvi houkutteli kilometrin päässä vilja- ja pellavapeltojen takana, mutta sinne saakka ei saunan jälkeen viitsinyt lähteä. Sitä paitsi en vielä osannut uidakaan kuin käsipohjaa.

Eräänä sunnuntaina lähdimme Luukkolan taloon tervehtimään Matti Akkasen, Aapron veljen perhettä. Luukkolassa, joka sijaitsi Enkkuan vanhan kansakoulun naapurissa, oli Aaprokin asunut perheineen, siis myös äitini tyttönä ollessaan. Asuinrakennus oli Aapron taloa komeampi, ikkunalaudatkin oli kauniisti muotoiltu. Navetta oli osaksi kivestä, osaksi puusta. Hirrestä rakennettu aittarivi, jonka huoneissa nukuttiin kesäaikaan, sijaitsi asuinrakennusta vastapäätä.

Koolla oli tavallista enemmän sukua, yli kaksikymmentä henkeä, joukossa muutama lapsikin. Ruokailun jälkeen koko porukkaa pyydettiin valokuvaan. Panin merkille, että talon emännällä oli valkea kukka rinnassaan, en tiennyt miksi. Kysyin mummolta, pitäisikö minullakin olla kukka rinnassa. Mummo sanoi, että poimi vain kukkia käteesi. Niinpä nappasin käteeni pihanurmelta muutaman kukan ennen kuin valokuva otettiin. Vasta kuusikymppisenä sain tietää, että kyseessä oli Helenan, talon emännän, 60-vuotispäivät.

Luukkolan emännän Helena Akkasen 60-vuotispäivät Korkkalassa 1943. Kirjoittaja vasemmalta lukien ensimmäinen, taaempana Aapro-ukki kolmas ja Mari-mummo neljäs. Suoraan takanani Marin sisar Katri Hyttinen.

Kävin kerran pikkuserkkujeni Onni ja Heino Akkasen kanssa onkimassa Pyhäjärven rannalla, Kiskonsaarta vastapäätä. Saareen päästiin venäläisten rakentamalla lautalla, jota liikuteltiin käsikapulalla vaijerista vetäen. Yksinkertaisuudessaan nerokas keksintö, jollaista en ollut aiemmin nähnyt.

Yhtenä sunnuntaina pidettiin Enkkuan aholla urheilukilpailut vanhan kansakoulun kentällä. Lajeihin kuului myös tikanheittoa, pussijuoksua ym. kansanhupia. Seuraamassa tuntui olevan melkein koko kylän väki.

Illalla oli maantien varressa tyhjässä sarraimessa kalenat eli tanssit. Siellä näin myöskin Arttu-sedän harmonikan tahdissa pyörähtelemässä. Näin myös univormuun sonnustautuneen miehen, jonka kerrottiin olleen Saksassa SS-mieskoulutuksessa. Suomen valtakunnan ylin johto oli saksalaisten Stalingradissa kokemasta murskatappiosta päätellyt, ettei Saksa pysty kukistamaan Neuvostoliittoa ja vastikään kutsunut suomalaiset SS-mieskoulutuksessa olleet kotimaahansa.

Kerran näin jonkun nuoren miehen ratsastavan maantiellä laukkaa niin, että tie vain pölysi. Hänen sanottiin olevan Akkasen Teuvo, yksi monista pikkuserkuistani. Teuvo, joka oli siihen aikaan armeijan palveluksessa rakuunana, oli ilmeisesti kotilomalla.

Häät Ylläppäässä

Eräänä viikonloppuna lähdimme hevosella Ylläppäähän häihin Elma-tädin miehen Arvi Karvasen, kotitilalle. Arvin sisko oli menossa naimisiin Merikarvialta kotoisin olevan sulhasensa kanssa. Matka oli tuskallinen, sillä suurin osa siitä tehtiin pitkin kivistä kärrypolkua.

Arvin kotitila sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä Laatokasta. Laatokka oli suuri kuin meri – mereksi sitä kutsuttiinkin. Kauan sitten se oli ollut osa Suomenlahtea, mutta vesi oli suolatonta. Laatokan myrskyjen kerrottiin olevan vaarallisempia kuin Suomenlahden. Hääpitoihin tuotiin suuri määrä kalaa. Osa kaloista oli tosi upeita, minulle tuntematonta sorttia.

Ennen kuin pidot alkoivat, talon pihamaalla astutettiin jotakin tammaa. Pihamaalla teutaroi väkevä ori, jota miehet vaivoin pitivät ohjaksissa. Minusta homma suorastaan hirvitti; mielihyvin läksin tupaan, kun lapsia alettiin hätistellä pois jaloista.

Hääväkeä alkoi tulla tupa täyteen ja pidot pääsivät alkamaan. Hääväen joukossa oli sotilaita, jotka olivat tuoneet näytteille puhdetöitään, rintamalla kun oli ollut pitkän aikaa hiljaista. Mieleeni jäi elävän tuntuinen krokotiili, joka oli tehty langalla yhdistetyistä visakoivun palasista.

Vaikka oli pula-aika, tarjoilua oli yllin kyllin. Illan suussa alkoivat sarraimessa häätanssit.

Paimenessa ja heinätöissä

Suurimman osan ajastani vietin paimenpoikana. Aaprolla ja Marilla oli kaksi nupopäälehmää, ruskea Muurikki ja kirjava Lemmikki. Myöhemmin kesällä ostettiin vielä kolmas, isompi sarvipäinen Ayshire-lehmä Tähdikki. Tehtäväni oli kuljettaa aamulla aikaisin lehmät Rahkajärven hakaan kolmen kilometrin päähän. Siihen liittyi oma jännityksensä, sillä lehmät vauhkoontuivat helposti, jos vastaan tuli toinen paimen lehmineen. Illalla lehmät piti sitten kutsua kokoon ja ajaa takaisin kotiin lypsettäviksi. Muun ajan sain viettää vapaasti valkohapsisen mummoni siskon Helena Tepposen mökillä, joka sijaitsi Rahkajärven rannalla.

Tepposilla oli kirjava kukko ja maatiaiskanoja. Ne tepastelivat päivät pitkät pihamaalla ahkerasti nokkien. Välillä kukko kiekaisi komeasti. Taivaalla leijui vaarallisen näköisiä haukkoja. Erityisesti kanahaukkoja piti varoa.

Itse Rahkajärvi oli hyvin kalaisa. Pelkästään rannasta tai rantakiviltä onkimalla siitä sai runsaasti särkiä ja isokokoisia ahvenen körmyjä. Joskus ahven tuli niin lähelle rantakiveä, että oli helppo ohjata mato koukkuineen sen suuhun. Kun ahven nielaisi koukun, tuli kiire vetää pyristelevä saalis rannalle. Yhden ahvenen nielusta näkyi pienemmän kalan pyrstö. Ripustin kalat pajun oksasta tehtyyn haarukkaan sitä mukaa kuin niitä tuli ja vein saaliini illalla mummolle. Hän ilahtui aina tuomisistani, perkasi kalat nopeasti ja keitti tai hiillosti ne iltaseksi.

Lehmien kutsuhuudot oli tapana esittää tavallista korkeammalla äänellä maanittelevasti laulaen. Niinpä minäkin huutelin illan koittaessa laumani kokoon Marin opettamalla tavalla: "Ptruii lehmät, ptruii Tähdikki, ptruii Muurikki, ptruii Lemmikki ptruiii – lehmät tsee!" Ei aikaakaan, kun ne alkoivat ammua vastaukseksi ja kiiruhtaa johtajalehmänsä, kellokkaan johdolla kohti minua.

Heinänteon aikaan Aapron perhe ja minä majoituimme Rahkajärvelle vanhaan, vakinaisesta käytöstä poisjääneeseen pieneen hirsimökkiin - ettei vain ollutkin Marin lapsuudenkoti. Kun menimme sisään, löysimme lattialta muurahaispesän. Ei muuta kuin pesä pois ja taloksi.

Rahkajärven peltopalsta oli pieni ja sen heinä niitettiin viikatteella, jossa oli kaksitappinen muotoiltu varsi. Viikatteen terä tylsyi verraten nopeasti niittämisestä. Ukki joutui keskeyttämään usein niittämisen kääntääkseen viikatteen varren kohti maata ja kaarevan terän päänsä korkeudelle, itsestään poispäin. Sitten hän ryhtyi hiomaan terää sieralla eli luiskalla, pitkänomaisella hiekkakiven palasella jälleen teräväksi. Siera heilahteli vilkkaasti molemmin puolin terää, joka soi kuin outo metsälintu.

Heinän piti kuivahtaa auringossa ennen kuin se haravoitiin sopivan kokoisiin kasoihin. Haravointiin sain minäkin osallistua. Heinäkasat nostettiin kaksipiikkisillä heinähangoilla seipäille kuivumaan pitemmäksi aikaa. Heinänteon rituaaleihin kuului virkistävä kahvitauko. Valkean liinan päähänsä kietaissut mummo kantoi kuuman kahvipannun pellolle, mukana oli myös kirnumaitoa ja voileipiä.

Kun heinä oli kuivunut, se nostettiin seipäiltä hevosen vetämään häkkiin, jonka alla oli ihmeekseni jalakset, ei siis pyörät, ja ajettiin latoon. Heinät piti lastattaessa tallata tiiviiksi, ettei ajoa olisi tullut turhan paljon. Heinäkuorman tiivistäminen ja painona oleminen oli lasten hommaa. Se oli minusta oikein hauskaa. Onneksi minulla ei ollut taipumusta heinänuhaan, sillä pölyistä hommaa se totisesti oli.

Yhtenä iltana jatkoin yhdessä pikkuserkkujen kanssa leikkimistä heinäladossa iltamyöhään. Ukki ja mummo halusivat jo ruveta nukkumaan. Ukki pyysi meitä lopettamaan, mutta meiltä ei tahtonut mekastus loppua. Silloin ukki suuttui niin, että läimäytti minua remelillään muutaman kerran takamuksille. Siitä hyvästä en tullut sisään koko yönä. Nukuin yksikseni heinäladossa.

Eräänä aamuna piti herätä tavallista aikaisemmin, muistaakseni jo viideltä. Piti näet kävellä kaukaiselle metsäniitylle ja tehdä sen heinät yhtenä ja samana päivänä, mukaan lukien myös heinän korjaaminen latoon, joka kyyhötti metsän reunassa. Auringossa molemmin puolin kuivattu heinäkasa nostettiin sapilaille, kahdelle pyöröpuusta tehdyille seipäille, ja kaksi henkeä, yksi kummassakin päässä, tarttui niihin ja kantoi paarien tapaan ladolle.

Niityllä oli tavattoman paljon verenhimoisia paarmoja ja itikoita, sillä vettä ei ollut satanut pitkään aikaan ja ukkosta oli ilmassa. Ehdimme nipin napin saada heinät latoon ennen kuin rankka ukkossade alkoi!

Korkkalan pelloilta ukki leikkasi heinän niittokoneella ja kokosi sen haravakoneella. Joskus niittokone jysähti kiveen, jolloin terä saattoi katketa. Silloin ukilta pääsi pieni kirosana: "pirhana", piru.

Loman loppuaika

Sunnuntai oli todella Pyhä Päivä, silloin ei kylässä tehty töitä. Se piti stressin hallinnassa, vaikka arkena tehtiin pitkiä päiviä. Kirkossa emme kuitenkaan käyneet koko kesänä. Kun radiotakaan ei ollut viihdyttämässä, minulla oli tapana lauleskella yksikseni sunnuntaisin. Olin ottanut matkaan Koululaisen laulukirjan, josta kerran vetäisin läpi kaikki mieluisat laulut niin kovalla äänellä kuin jaksoin. Lempilauluni oli "Paimenpoika" (sanat Impi Hellén):

Jäi toiset aamulla nukkumaan,
kun otin konttini naulastaan
ja kiiruhdin karjoteille.
Mä kutsuin Hertta ja Helunaa,
ne seuras torveni toitantaa
ja metsä soitteli meille,
soitteli meille.

On armas sunnuntaiaamu tää,
se muistot mielessä herättää -
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain -
hän on jo tallella siellä,
tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit soikaa!
Mun kirkkon´ katto on korkeella
ja yks´on ystävä seurassa,
hän kyllä muistavi poikaa,
paimenpoikaa.

Sanat eivät kaikin osin sopineet tilanteeseen, mutta se ei laulamista häirinnyt. Mahtoi siinä olla kuulijoilla korvista pitelemistä.

Mummolla oli tapana sunnuntaisin lähteä taloihin kyläilemään ilman minkäänlaista kutsua. Sitä vaan astuttiin tupaan ja alettiin tarinoida. Teitittely ei kuulunut tapoihin, oltiin vain "mie" ja "sie". Itseäni kyllä vieraiden ihmisten tapaaminen ujostutti aika lailla - tunsin olevani jonkinlainen näyttelyesine, "Elinan ja Martin poika Salosta".

Mustikat alkoivat kypsyä ja mummo vei minut marjaan. Sain mummon tekemät tuohivirsut jalkaan ja käteen naperkan, sangallisen pärekorin. Poimintalaitetta ei tunnettu. Kun tuli jano, mummo repäisi koivun kyljestä tuohen ja kietaisi siitä juoma-astiaksi lipon, jonka päähän kiinnitti koivunoksasta leikatun pihtipäisen varren. Sitten mentiin kirkasvetiselle lähteelle, josta ammennettiin lippoon viileätä vettä. Se virkisti. Kotiin tultua marjat puhdistettiin mustikanlehdistä ja muista roskista, joita oli kylläkin vain vähän. Lopuksi tehtiin mustikoista, ruisleipäpaloista, hienosta sokerista ja maidosta mustikkamöllyä - ah, miten herkullista se olikaan!

Yhtenä sunnuntaina kävimme Korvenkylässä jollakin maatilalla, jolla lehmä oli sairastunut, punataudiksi epäiltiin. Talon tupa ja pihamaa olivat aivan täynnä ihmisiä. Yhdessä odotettiin eläinlääkärin saapumista, tunnista tuntiin. Mutta eipä tullut ennen kuin lehmäparka oli kuollut. Se oli pienviljelijälle suuri menetys, mutta minusta tuntui, että sitä suri yhtä lailla koko kulmakunta.

Jonkin ajan kuluttua Lemmikki sai vasikan. Minä en ollut synnytystä katsomassa, mutta heti aamulla pääsin vastasyntynyttä läävään ihmettelemään. Vasikka onnistui jotenkuten nousemaan jaloilleen ja huterasti kävelemään. Halailin sitä liikuttuneena tuntikaudet – niin hellyttävä se oli.

Rukiin leikkuu alkoi elokuussa. Korret katkaistiin sirpillä ja lyhteistä koottiin kauniita kuhilaita, jotka myöhemmin korjattiin riiheen. Kävin kurkistamassa naapuritilan mustaa riihtä, jossa näin pääni päällä parsia, joille lyhteet ahdettiin kuivumaan. Kuivatus tapahtui uunilämmityksellä. Näin myös varstoja eli mutkia, eräänlaisia nivelnuijia, joilla lattialle kuivatuksen jälkeen levitettyjä lyhteitä iskettiin jyvien irrottamiseksi. Puinnin kerrottiin olevan hyvin hikistä ja pölyistä hommaa. Mutta näin saatiin ruista, jolla oli oma hieno arominsa.

Kylältä alkoi kuulua puimakoneen vonguntaa ja louskutusta. Mutta elokuun lähestyessä loppuaan minun oli jo aika palata kotiin jatkamaan koulunkäyntiä. Aapro lähti nyt matkaseuraksi, ja niin saavuimme onnellisesti junalla Saloon.

Monenlaisista maalaiselämyksistä rikas kesäloma oli ohi. Se jäikin viimeiseksi muistoksi Karjalan Kannakselta. Muistojeni maailmassa Enkkuan koulupiirin kylät iloineen ja suruineen elävät yhä.