Martti V. Tenkanen:

Kuka kumma lauleskellut?

Kuka kumma lauleskellut
Kalevalan kaihovirret,
virret hienot kuin vihityn,
henki herkän morsiamen?

Kuka rustannut runoset
Kantelettaren, Kalevan,
kansan kaiken kuvaellut,
väännätellyt Väinön laulut
näillä raukoilla rajoilla,
karjalaisten heimomailla?

"Ei kai kansa karjalainen,
rahvas tietä tarpovainen,
einettänsä etsiväinen,
pellonperkaaja poloinen,
känsäkäsi kaskelainen,
salon suurien asukas,
suikkana tätä osannut
laaiskella lausehiksi,
sanoiksi kokohon saanut,
kerällensä kieritellä?"

Näin he kyyryssä kysyvät,
pöyvän päässä nyökällänsä,
Turun suurissa tuvissa,
tutkijoitten tuomioissa;
papereita paikat täynnä
tuhansista tuumailuista,
tuloksista paljaspäitten,
hikiotsien hipoista.

Entä jo minä kysynkin,
vaadiskellen vastausta
näistä tuomiotuvista,
parahilta tietäjiltä:
Miksei laulais kosket meillä,
Karjalassa karkelisi,
soutelisi sorsat sorjat
järven vienoilla vesillä,
naiset norjat notkeasti
astelisi aittateillä
kuni Auran rantamilla?

Yksinkö sijoilla noilla,
asunnoilla auralaisten,
kartanoitten kauramailla,
talko´issa taksivärkin,
pantaisiin parahin laulu,
runoratsu juoksemahan,
kavioilla kapsamahan,
somasti etenemähän?

Eikö laulu laadullinen
syntyisi myös sydänmailla,
Luojan suurilla saloilla,
Kalevalan kankahilla,
missä metsät haastelevi,
puhelevat punakuoret
kuni pylväiset pyhäköt,
vierittävät suurta virttä
monet lakkapääpetäjät,
urahtelee partaurhot,
ikihongat huokaikse?

Eikö laulu laadullinen
syntyne syvempi siellä,
missä laine Laatokassa
kuohuu kirkas ja keveä,
vaahtopäisnä pärskyelee
rantakiville somille,
hietikoille helskyville,
kallioille kaikuville,
joilta näet suuret seljät,
siintävät sivivetoset?

Eikö Karjalan saloilla,
vaaroilla vihertävillä,
kukkuloilla korke´illa,
syntyis laulu kuin keväinen
linnun sirkutus sireä
sinisellä taivahalla,
puron pulputus iloinen,
tahi käki kukkuvainen
Luojan suuressa salissa?

Kun sä rauhan raadannassa
nouset suurille selille,
Ilomantsin manterelle,
tahi Pielisen vesiltä
Kolin huipulle hurahdat
pilviä pitelemähän,
maita näitä katsomahan;
tahi astut Aunuksessa
hongikoissa hohkavissa,
näet, koet, kotatulet,
virtain välkyt, metsäin lammet,
sadat saloiset tuvat,
viherjöivät metsät, niityt,
nukkuvaiset ikinummet -
kohta hengeksi herahdat,
valuvaksi vaskiseksi.
Sanat suussasi sulavat,
toinen toista tempoavat:

Läkkä veikko laulamahan,
kansani kasuamahan
näistä Luojan ihmemaista,
kansamme asuinsijoista!
Laskekaamme vievät virrat,
laaksot kaikki kahlatkaamme,
puistot kaikki puikkikaamme,
näillä kentillä jaloilla,
Tapiolan taivasmailla.

Näitä teiltä nyt kyselen,
oppimaton ongittelen:
Eikö syytä ois sanoa,
pääteltävä päättävästi:
Jos lie muutkin laulanunna
Kalevalan kansan virttä,
vaan en tunne, enkä tiedä
toista maata maailmassa,
kansaa Karjalan veroista,
laulamassa, nauramassa,
joilla ruokana runonen,
hengen herkku hehkuvainen,
hengen herkku, sanan leikki,
mahti laulajan ikuisen,
sana suussa soljuvainen!

Vaikka kaikkensa menetti,
vierahalle vieritteli
sodan suuren soitteloissa
karjalainen heimo, kansa,
lunnahiksi kanta-Suomen,
ei mennyt sittenkänä
karjalaisten laulunlahja,
virrenteon taito, tarpeet!

Vieläkin vesillä näillä,
rannoilla, rajoilla lännen,
karjalaiset kautta Suomen
vierittelee virsiänsä,
kaiuttelee kanneltansa.