Invalidin huokaus

En iloita nyt ollenkaan
voi mistään, mikä päältä maan
vain onpi kotoisin,
niin suuri surkeuteni on,
kun raihnautta rauhaton
myös kannan povessain.

On koti kallis muisto vain
ja lapsuus, aika onnekkain,
kun huusin: "Pojat, hoi!
Nyt termäsiltä Karjalan
juoskaamme kiirein tupahan,
jo ruokakello soi."

Myös päivät nuoren, reippahan,
kun askel nousi nousuaan
mäkiä kylätien,
nyt muistan vain ja laahustain
käyn ontuen mä eteenpäin,
häveten, rampa pien.

Nyt ohikseni nekin käy,
he, joista ennen: "Ei vielä näy",
minulle sanottiin,
kun hiihtoon talven ladulla
tai juoksuun kilparadalla
kävimme kiistasiin.

Ja työssä kuokan, kirvehen,
kun olin, hampaat irvehen
jo kävi kaverin,
jos kelkkaan hän ennätti
ja minut voitti, sivuutti,
niin työ ol totisin.

Vain katsomaan nyt käydä saan
kun iskee miehet kuokkamaan
ja heiluu kirvehet.
Kun nousee kodit korpehen
ja väistyy valta metsien,
vuos multa kyynelet:

Noin rakentaisin minäkin
jos oisi jalka, käsikin,
mies vielä ennallaan.
Ei rääsyissa ois lapseni
ja vaimo-raukkain nääntyisi,
ois kaikki paikallaan.

Mä uskoin, kärsin, taistelin
ja olin turva kotien
kun tuiski tulta tiet.
Nyt jäseneni jäykenneet,
niin torsot, kätken särkyneet
ja pyyhin tuskan hiet.

Vaan uskon: maassa isien
viel miehet miesten kätehen
lyö, sanoo: Yksin vain
et murhevirttäs veisaile
ja aamuasi oottele,
mä veljes olen aina.

Siks majassani halvassa
käyn tietän, vaikka vaivassa,
kuin konsa Suomen mies.
Sytytän takkavalkean,
luon silmät Pyhään kirjahan.
Kas, vielä räiskää lies!

(Martti Tenkanen, n. 37 v.)