Aleksanteri Kuparinen
Sakkola, Riiska

Ever-Heikki

Teä1 mei kyläss asu tuono vuosi yks sellaine ukko, sannoit Ever-Heikiks, semmome valkijapartaine, paljaspäine ukko. Sitä ei tietäniet oikei kukkoa, mist se ol' tult, mut teäl se voa asu, ol hevoispaimenen ja tek kapustoi ja osais se noituukii. Jos näilt sattu kelt taloemänält kivistämmeä peätä tai puremoa syväntä nii, tai mitä sellaista, ni ei muuta ko sannoit Heikil voa, ni heä ko vähä aikoa luk höpöttel, ni kaik paraniit. Siint kohast se ukko voa ol´ nii metka jot heä ei antant mitteä selveä siint jot kuka heä ol´ ja mist ol´ tult ja mitä vaste. Yhe kerra kylä miehet meinasiit jot "Juotetoaha Heikki humaloa, ni eik heä siit käy hoastelemmoa". No miehet tekkiitki sillie. Heikki sai siit hyvät ryypyt ja telm. lapsii keral, iha sillal pyöhkyröivät, silittel' päitä ja kiittel´ ko elämä o mukaisoa. Ukost ol´ nii lust ko lapset nykkiit parrast ja kapusiit kauloa. Ei tult uko tuota kot´maist eikä muist selveä mitteä. Nytkii viel on sillie viel jot jos kuka liikkuu kirjoitta teä1 mei kyläs, ni sannuot ja vertoavat jot: "Sill o Everi kirjat".

Yhe kerra käi uko noitumisel voa vähä huonost. Siin asu siin meäjel yks semmoine kesekasvuine poika, oikei ahkera kytästelemeä mut ei soant oikei millokoa mitteä otuksii metsäst vaik käikii. Poika sano Everil silviisii jot: Poaha sie teä pyssy loajinkii miul, oikei vähä niiko konsti peäl ni jos miekii siit saisi otuksii!

Ukko sano not:

Lattoa voa itse not kyl mie neuvo mite se pannoa! Poa pyssy nuoinikkäneä vasemal jalaleis, sitko työnät tulppoa, ni sylkäise kainalois alaitse noinikkeä ja luve jot:

Ken kattei katsonuo,
silmi kieroi keksinyö,
silmät verta vuotakuot,
rasvoa räpättäkkyöt!

Ei siin uo´ konstii sen enempeä lintuloi soamises!

No poika läks metseä, siin hyvi likkiel ahol, ni kukers tetri. Meinais poika not "nyt tuost lähtyö ensimäine lintu". Läks hiivimeä sitä tetrii. Pujottel´ sielt puihe ja pehkoloi sivuitse vatsalloa. Hattu män (se äske ol´ ostant uuve hatu se poika, mikä vähä lämähtel´ niku tetri selkä). Se suur kokko kopsalit se poja hattuu kä ja -vei hatu. Roam. poskiloikii viel not tulliit veriset roamukkiet pintoa. Hiivijä läks vilittämmeä kot´tii. Mut ei se rauhas peäst sentähe: tul´ varista ja korppii jälest nii paljo not muuta ko ilma suhaji ja reäkyit ja lonkkuit [klonk, klonk: korpin ääntely]. Nyt ei pojal auttant muu ko ampu, se loajinki siihe loavo seineä not peäs rauhoa lennättäjist. Tetri jäi kukertammoa rauhoillie sinne mis ol´ oltkii. Semperäst poika ei ottant pyssyy kätehie, pan seinäl riippumoa ja siin o häntä myöte olt.

Ei se kylä suuttunt siint Everii sen enempeä, vaik se yks taika mänkii sen verra piloil. Uko konstiloihoa ne ol´liit, vaik männiit hyvi tai huonost.

Lähde
Suomen kansan vanhat runot, osa XIII.4, tallenne n:o 12722, s. 438-439. Tallentanut Lauri Hakulinen koodilla 289.23.